Laihduttamisyritykset yhteydessä lihomiseen ja suurentuneeseen tyypin 2 diabetesriskiin pitkällä aikavälillä väestötasolla
Laihduttamisyritykset olivat yhteydessä painoindeksin (BMI) ja vyötärönympäryksen kasvuun sekä suurentuneeseen riskiin sairastua tyypin 2 diabetekseen (T2D) pitkällä aikavälillä väestötasolla, selvisi filosofian tohtori Laura Sares-Jäsken loppukesällä 2020 Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hyväksytyssä väitöstutkimuksessa. Laihduttamisyritysten ja myöhemmän painonnousun yhteys on havaittu jo aiemmin havainnoivissa tutkimuksissa. Väitöstutkimus nosti kuitenkin esille myös laihduttamisyritysten mahdollisen yhteyden suurentuneeseen riskiin sairastua T2D:een.
Väitöstutkimus perustui kansallisesti edustavaan Terveys 2000 -tutkimukseen ja sen 11 vuotta myöhemmin toteutettuun seurantatutkimukseen, Terveys 2011 -tutkimukseen. Tutkimuksessa käytettiin 30 vuotta täyttäneiden otosta, johon kuuluu 8 028 ihmistä. Tiedot edellisen vuoden aikana tapahtuneista laihduttamisyrityksistä ja painonmuutoksista kerättiin kyselylomakkeilla lähtötilanteessa. BMI:n ja vyötärönympäryksen muutokset seurannan aikana määritettiin perustuen mittauksiin terveystarkastusten yhteydessä, ja tieto T2D:n ilmaantuvuudesta saatiin rekistereistä.
Tutkimusotokseen kuuluneista 30–69-vuotiaista yhteensä 39 prosenttia naisista ja 24 prosenttia miehistä ilmoitti yrittäneensä laihduttaa tutkimuksen lähtötilannetta edeltäneen vuoden aikana. Kaikista tutkimukseen osallistuneista naisista 15 prosenttia ja miehistä 10 prosenttia oli myös onnistunut pudottamaan painoaan kyseisellä ajanjaksolla.
Edellisen vuoden aikana laihduttamista yrittäneet lihoivat 11 vuoden seurannan aikana enemmän kuin henkilöt, jotka eivät olleet yrittäneet laihduttaa. Lihominen oli huomattavinta alun perin normaalipainoisilla laihduttajilla. Sen sijaan alun perin lihavien kohdalla eroja lihomisessa ei havaittu laihduttaneiden ja ei-laihduttaneiden välillä, ja molempien ryhmien seurannanaikainen lihominen oli maltillisempaa.
Tutkimuksessa havaittiin, että edellisen vuoden aikana tarkoituksellisesti laihtuneilla oli suurentunut riski sairastua T2D:een 15 vuoden rekisteriseurannan aikana. Riski oli suuntaa-antavasti korostunut laihduttajilla, joilla oli epäterveellisiä elintapoja, kuten epäterveellinen ruokavalio, vähäinen liikunta-aktiivisuus ja lyhyt unen kesto, mutta myös henkilöillä, joiden energiansaanti oli matalaa.
Väitöskirjassa tarkasteltiin lisäksi laihduttamisen yhteyttä useisiin taustatekijöihin. Laihduttaminen oli yleistä etenkin 30–39-vuotiailla, henkilöillä, joilla oli paljon ylipainoa sekä korkeasti koulutetuilla. Laihduttajien elintavat olivat terveellisempiä kuin niiden, jotka eivät laihduttaneet, mutta toisaalta laihduttajilla oli epäedullisemmat veren rasva-arvot, heikompi koherenssin eli elämänhallinnan tunne ja enemmän huolia ulkonäöstä ja terveydestä.
Lihavuus ja siitä suurelta osin johtuva T2D ovat maailmanlaajuisesti merkittäviä kansanterveysongelmia. Onnistuneen laihduttamisen on useissa kokeellisissa tutkimuksissa osoitettu vähentävän T2D:n riskiä. Väestötasolla asia ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertainen, ja vaikka laihduttaminen on yleistä, painonpudotus ja etenkin laihtumisen jälkeinen painonhallinta on enemmistölle vaikeaa ja johtaa usein painon takaisinnousuun – jopa yli lähtötason. Väitöstutkimuksessa havaittuja yhteyksiä selittää todennäköisesti laihduttamisyritysten taipumus epäonnistua. Epäonnistunut laihduttaminen voi myös johtaa toistuviin laihduttamisyrityksiin ja painon jojoiluun. Laihduttaminen aktivoi biologisia laihtumista ehkäiseviä ja takaisinlihomista edesauttavia mekanismeja.
Laihduttamisessa terveellisiin elintapamuutoksiin perustuva maltillinen tahti on yleensä suositeltavaa; tällöin lihaskudosta menetetään suhteellisesti vähemmän, ja samalla on aikaa opetella uusia elintapoja, jotka ovat tärkeitä myös uuden matalamman painon pitämisessä. Väitöstutkimuksessa havaittu laihduttamisen ja T2D:een sairastumisen suuntaa antavasti korostunut yhteys henkilöillä, joilla oli epäterveellisiä elintapoja tai matala energiansaanti, viittaa siihen, että etenkin kehnosti tai nopeasti toteutettu laihduttaminen voi olla yhteydessä epäedullisiin seurauksiin.
Vaihtoehtoisesti on mahdollista, että tutkimuksessa havaittuja tuloksia selittää mahdollisten sekoittavien tekijöiden huomioimisesta huolimatta se, että laihduttajat olivat alun perin muiden tekijöiden vuoksi suuremmassa riskissä lihoa ja sairastua pitkällä aikavälillä.
Koska tutkimuksen tulokset ovat havainnoivassa väestötutkimusaineistossa havaittuja yhteyksiä, tuloksia ei tulisi suoraan tulkita koskemaan yksittäistä ihmistä. Tutkimuksen tuloksista huolimatta, jos laihtumisesta on ihmiselle terveydellistä hyötyä, se kannattaa asettaa tavoitteeksi. Tällöin painonpudotuksen on tärkeää perustua sellaisiin terveellisiin elintapamuutoksiin, joita soveltamalla myös laihduttamisen jälkeisellä painonhallinnalla on suuremmat mahdollisuudet onnistua. Ruokailutottumusten muutoksen lisäksi liikunnalla on tärkeä roolinsa, etenkin painonhallintavaiheessa. Myös riittävästä unesta ja jaksamisesta tulisi huolehtia. Jos ylipainoa on kertynyt reilusti, ja laihduttaminen tuntuu haastavalta itsenäisesti, terveydenhuollon ammattilaiset voivat ohjata hoidon piiriin.
Mikäli henkilöllä on taustallaan lukuisia epäonnistuneita laihduttamisyrityksiä tai syömishäiriötaipumusta, laihduttamisen sijaan voi olla hyödyllisempää keskittyä ns. painoneutraaliin lähestymistapaan eli terveellisten elintapojen opetteluun ilman varsinaisia painonpudotustavoitteita. Normaalipainoisten henkilöiden, joilla ei ole lääketieteellistä syytä laihduttaa, voi olla hyvä välttää turhia laihduttamisyrityksiä, mutta keskittyä kuitenkin terveellisten elintapojen omaksumiseen, jotta normaalipaino säilyisi myös tulevaisuudessa.
FT Laura Sares-Jäske, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos
Linkki väitöskirjaan: Self-report dieting attempts and intentional weight loss in a general adult population: Associations with long-term weight gain and risk of type 2 diabetes